Kone ei ole aivan täynnä. Joillakin penkkiriveillä makoilee matkustajia pitkin pituuttaan, joitakin istuimia on tyhjillään. Vähän suomalaisia, enemmistö turkkilaisia matkustamassa uuden vuoden viettoon, näin arvelen. Arveluni osoittautuu vääräksi kuunneltuani puheensorinaa ympärilläni. Tummahiuksiset miehet puhuvat arabiaa. Kari saa vastauksen takana istuvalta: "no English." Miehet ovat matkalla takaisin kotimaihinsa ja Istanbulin kentällä siirtyvät suoraan transitmatkustajina jatkolennoille.
Me sitävastoin jatkamme matkaa kotimaan lennolle Antalyaan passintarkastuksen kautta. Ensin tuliaisostoksille sitten tuttua reittiä kohden kotimaan puolelle, jota vuosia sitten kuljettiin maantietä pitkin. Vaikka ei ole kiirettä niin tällä matkalla aina hikoilee selän märäksi.
On yöaika, eikä turvatarkastuksessa ole ruuhkaa. Laitamme laukut hihnalle ja muun tilpehöörin niille kuuluviin muovilaatikoihin. Poliisimies näyttää minulle paikan missä riisua nilkkaan asti ulottuvat kenkäni, jotka hän haluaa myös läpivalaisuun.
Ennen kuin olen saanut kenkäni jaloista, huomaan, että matkalaukkujamme tarkastavat poliisit ovat avanneet laukkumme ja katselevat minua.
Toinen poliiseista sanoo minulle: "Laukussanne on alkoholia, viskiä tai konjakkia?" Totean hämmästyneenä, että ei ole. Hän alkaa tarkastaa sisältöä. Hän löytää kaksi erilleen pakattua valkoista pöytäkynttilää ja innostuu niistä. "Nämä ovat kiellettyjä matkustamossa" hän sanoo ja molemmat poliisit katsovat minua. Aloitan ihmettelyn ja kysymykseni Turkin kielellä. Kerron, että tulen Suomesta, Helsingistä, jossa on tehty tarkka tarkastus. Mikään ei auta ja jatkan kertomalla, että maailmassa on juuri nyt niin paljon ongelmia ja minä en saa viedä kahta pientä valkoista kynttilääni kotiini uuden vuoden iloksi. Korostan, että en ymmärrä enkä voi hyväksyä tätä.
Saamme siirtyä viereiselle pöydälle laukkuinemme. Pian paikalle kävelee marjapuuron väriseen housupukuun pukeutunut naispoliisi pistooli vyöllään luokseni ja kysyy Turkin kielellä ystävällisesti: "Mikä teillä on ongelma?" Kerron ja toistan samat asiat hänelle. Hän ehdottaa, että pakkaan kynttilät ruumaan. Kieltäydyn ja sanon, että nämä ovat ainoat matkatavaramme, meillä on koti Antalyassa.
Vieressämme on valtava muovilla peitetty roskatynnyri suuaukko ammollaan. Poliisi ehdottaa, että laitan kynttilät roskiin. Kieltäydyn.
Hän katselee minua, on hiljaa ja kääntyy sitten kannoillaan. Hän kävelee rivakasti, katoaa näkyvistä ja tulee takaisin mutisten jotain työpaikalla olemisesta ja jatkaa hallia toiseen suuntaan.
Tullessaan takaisin luokseni hän hiljentää ääntään, kertoo keskustelleensa johtajan kanssa, "Voit viedä kynttilät laukussasi koneeseen." Ennen koneeseen pääsyä maistuu lasillinen kylmää valkoviiniä erittäin hyvälle.
